Lajittele runot aakkosjärjestykseen
Näytä ilman arvosteluja
Näytä vain otsikot
MinäMä laulan huoneessani yksin niin hiljaa etten kukaan kuule,
just vaan sen takia, ettei kukaan mua helpoks palaks luule.
Karkotan kaikki kevyesti sormia napsauttamalla pois mun luota,
kun en kenellekään oikeesti haluis näyttää tätä mun toista puolta.
Mä itken sateessa yksin niin hiljaa ettei kukaan nää,
mä pelkään että tän rankkasateen jälkeen musta jäljelle ei mitään jää. >
11.08.2011PakokauhuPakokauhu koko pienen kehoni valloittaa,
tunnen kuinka kloorihappo sydäntäni rinnasta irti syövyttää.
Kiedon hennot käteni ympärilleni, tärisen,
pakokauhun alaisena hillittömästi kuin puun lehti syksyllä värisen.
Kyynel jos toinenkin poskea pitkin leuan alle valahtaa,
kun taas mun mieli kymmenen asteikkoa alaemmas tipahtaa.
Pakokauhu.. Se mun mielen valtaa,
kun onnistu en missään taaskaa.
Pakokauhu.. on se pelottava sana,
mitä kukaan ei ääneen lausu,
mut mulle pakokauhusta on tullut elämäntapa,
voisin jopa piirtää pakokauhusta suuren taulu.
Kolmen sanan rakkauskuolema,
tunnen kuinka mun koko keho on tuskan vuolema.
Hyppelehdin mielessäni siellä ilon täyttämällä kukkakedolla
kun taas mun keho palaa helvetin tulisilla pahuuden pedoilla.
Haluun sen takas, sen tunteen, kun joku rakastaa,
mut en saa siitä tunteesta kiinni taaskaan.
Vaan pakokauhu.. mielessäni on,
kehoni ottaa,
taas pakokauhu vie musta voiton,
mulla ei oo siihen yhtään valtaa.>
Serkkuni pyysi kirjoittamaan aiheesta Pakokauhu, joten tälläisen raapustin jo aikoja sitten :3
29.07.2011
Pienellä kapealla sormellani piirrän ilmaan pienen sydämen,
ja oman sydämeeni raapustan puukolla 'rakastan sua',
aion myös näyttää rakkauden palavan sen,
kunhan ensin varmistun asiasta, että säkin rakastat yhtälailla mua.
Mä vaan pelkään että menen taaskin rakkaudesta rikki,
sä et varmaan tiedä mut mun sydäntä pitää kasassa jo jokunen siihen neulottu tikki.
Nää siniset silmät on nähny paljon ja vähän enemmän,
joskus vaan toivon että saisin kantaakseni taakan paljon kevyemmän.
Nää kädet on monta kertaa omasta verestä tahallisesti tahriintunu,
vaan sen vuoks että rakas ihminen on mun näkökentästä lopullisesti pois suksinu.
Lupasin itselleni et se ei toistu,
mut silti aina ilmaan karkautuu väkisinkin kivulias sointu,
kun puukko mun pehmeää ihoa lävistää,
ja sit vaan toteen paskasella naurulla; "taas mä hävisin pelin tää."
Ei, enää mä en lupaa itselleni mitään,
kun ei se oman veren vuodatus tunnu haittaavan yhtään ketään.
Ei fyysinen kipu oo mitään tähän verrattuna, mä laulan sulle kivusta henkisestä,
kuinka aina vain kipu ja tuska heijastuu ulos mun silmistä taivaansinisistä.
Kukaan ei oikeesti voi ymmärtää, tajuta,
kuinka maailma voi satuttaa pientä tyttöraukkaa.
Ei kukaan taidakaan edes tietää haluta,
kuinka olen saanut joka aamu ja päivä suorittaa hirveää työurakkaa,
että jaksan edes sängystä nousta.
Mun perusluonne on se että mä en halua olla väkivaltainen,
mutta oikeesti mä oonki nainen helvetin oudonlainen.
Kun sanat loppuu alan huutaa ja kirota,
kun se ei auta alan lopullisesti seota.
Ja sit alkaa väkivalta.
Mä olen parisuhteessa hyvinkin vainoharhainen,
sä pian jo toivot että olisin todella paljon erilainen.
Sä et tiedäkään paljonko tuskaa tuottaa,
kun en oo koskaan ihmisiin voinut täydellä sydämellä ja päällä luottaa.
Sä et tiedä paljonko multa vaatii voimia,
kertoa että rakastan sua,
vaikka toivon että tää suhde toimis ja vois ikuisuuden toimia,
mutta sä lähdet käveleen varmasti pois kun tunnet kunnolla mua.>
Perustekstiä multa. :)
29.07.2011
|
|
henuki 
