poikanen

Ei suihkulähdekään puhu,
ei kiitä, kun
lahjoitat kauniin kolikon.
Minä vain olen,
käveletpä tai pysähdytpä.

Anna siis vaitonaisuuteni anteeksi,
salaa saatan nyökätä ja hymyillä.

Ota tosi

Suusi vaiti, silti

	ripsesi

	kohtaamatta, välissä valovuosia



Salassa, rintasi syövereissä

toden totta – haukot henkeä



Pyytäessäsi totuutta, et osannut arvata

olevasi sana, 

jolla tarinani alkavat



Suutele nyt miestä,

ennen kuin valo antaa myötä

	ja löydät arpia

Heräsin valoon



Sade,

ilmiö, jonka kohtaan enää muistoissani



	[Kaupunkimme

	 ei tuntenut vuodenaikoja]



Ilma kevyt, lupaus

valot hämärällä



Luonnehtia talvettomia aikoja

		[musiikin laatu,

		 eetteriä ja unelmia]



Pisarat kuumuuden lomassa

kastelivat paidan, kuultaen paljasta ihoa

- Miehellä kitara, 

nainen on piano



Onni kasvoilla, ei herättänyt epäiltävää



Hetki kaikkeuden säikeiden tyvessä

kaikuu totena, jokaisessa muistamassani ajassa



Jokin nousi minussa,

uudessa ihmisessä

Penteleen Petäjä

Uhmassaan ruma petäjä, noja pohjoiseen -

ole langennut valosta, kiusaantunut tuulesta.

Ruma ja hullu,	

		vastaan huutaa metsä!



Talvi toverisi, ei käy kipu, kylmä.

Nälkä ei aja, eläimiä

rouhimaan – pelkäävät jäärää -,

mitä nyt sarvillaan, lempii hirvi

toden päivinä.



Kyllä olet minulle tuttu,

kussut ja vuollut, kintuissasi.

	Hieman erakkoa viillellyt,

	tokkopa hirveä karvaammin,

	mitä nyt nimen sohaissut -

	rakasta muistanut.

Viime tapaamisen tiimoilla, 

hengitit kevyitä aatteita rinnallani



	En uskonut onneni enää kasvavan



Kauniisti kannoit siskosi kenkiä, vahvaa puhetta

ja aivan liian heleää hymyä



Mikä on tehnyt sinusta kahlitun tähän joukkoon?

Oletko antanut piirtää rumia sanoja selkääsi?



En usko, että pitäisin, jos joku heistä

täydellä rohkeudella puhuttelisi sinua



Tiedäthän? Aamun myötä, väisteltyäni yötä,

totesin sinun olevan

			onneni summa



Auliisti myöntäisin sinulle, jos uskoisin

kykeneväni kantamaan kahta sydäntä

onni ei luota kaltaisiini



Olen seurassa naurulla verhonnut suruni

toki et sinä nojaisi kivirintaan



Varro,

muutaman kuun vielä puolustan ajatusta

ja ehkä rohkenen

Asha

Maailman tähtien alla 

ei ole henkäyksen mittaista hetkeä kukkinut 

vilpittömyydessään myötäinen - Asha. 

Viisaat ja lempeät, jotka

etsineet rauhaa ja toivoa temppeleistään, 

ovat tarinani kuultuaan 

murtuvia pettymyksessä ja epätoivossaan, 

valaistuttuaan hyveen todellisen muodon 

sijasta rauhan temppeleiden ulkopuolella - 

kaduilla täyden kurjuuden sakeuttamia sieluja.  

Heille sydämestäni vilpitön sääli.



Sokeiden ja kastittomien ystävä,

		 Asha. Hoiva.



Vilpittömät kyyneleesi,

	käsiesi voima.



Rakastamiani kasvoja, 

kehystää yönpunainen huivi,

kultaisine kimalteineen – tähdet.

Jadekeisarinnan kaatumaton katse,

hienon surun pehmentämä.

	Hipiääsi hyväillyt aurinko ja kaneli,

yksinkertainen, lapsenomainen, hymy

rakkaus uurtuneena huulien vieriin.

	Minä palvon, 

pientummaa hiussuortuvaa –

karanneena korvanpieleen

aika ajoittain siroon poskeesi nojautuneena.



	Kuiskeesi kärsivien viimeinen	

			       noja ja toiva.

Kärsivä minäkin.

	Olet laulu.

		Olet tuli.

		          Olet Jumalan,

olet koskemattomien,

	olet kansan ja lapsien,

		et minun.



Kulkekoot polkusi Jumalan myötä.

	Öinä, suudelkoot kuu sinua

			ja maata.

Lempeni, nimesi sieluni liekki.

Rakastan sinua.

Kanna kauna

	Kanna kauas

Unhoa uhka

	Unhoa uhma	

Isästä iskostunut

	Isästä ientynyt



	Mennyt menestys

Mennyt menetys

	Kaikkoa kallosta

Kaikkoa kainosti

	Uljas unho	

Uljas uusi

Grand pas de deux







I - Adage





Rakkaus ja kaipuu

	keskiyön satamilla.

sont deux



Silmäyksenkin kajoas, kantaisinpa aamuun!

	- Herkin hymysi, aina nousemassa lauluun!



Varjomme taittuvat kauneimmaksi riimuksi

kuulasti loistaen lempeämme kaikkeuteen.



(Siro himo, 

	kielletty kosketus,



J’ai les deux)



	Puhui paholainen.







II – Variation masculine





Ihmetys on maailma,

	   on sulohuulesi poskipäillä.

Valon aalto pesten allaan.



Nuoreksi mieheksi, 

		olen rakastanut sinua kauan –

tuhansia vuosia, odottavaa onnea.

	

Tälläistä kauneutta,

	ei ole rakentanut elävä - Deus sive natura!







III – Variation féminine





L’espérance. 

	et le départ



	Illan tähteä ensimmäistä seuraa yö,

jos olisin ymmärtänyt, Hḗrōs.





Karttoi lämpöäsi kalma,

	kyynelillä pyyhkinyt jälkesi.

Oi, kaipuu!







IV – Coda





Kauppa kanssa muinaisen	

		lemmen ja lupausten.

Oiva pelastaa ripe minuutta,

rakentamalla silta sielujen välille.

	Kahden tyhjän keskelle,

käsinkosketeltavaa, kaluttu



Vastarantalaiset, 

	kaatamassa mereen maata.



32 fouettés en tournant -

	hengen myrskystä, 

	etsien pelastusta.



Jumala asuu mielessä,

	luonto jaentaa vartaloa.

 Sielussa asuvaan railoon,

ei rannan kantamilla kivillä

	suutelemalla tai silittämällä

kasva kokonaista ihmistä.



Ei ole sanoja,

	ei viisautta

auttaa heitä.





Deus sive natura

ζεστός!



	

Lupaus

       aarteista



Kuumin aro, 

				    kalligrafiaa

piirtäen tuntemani jumalat hiekkaan

	Σήθ 

		ξηρασία 	

(tuulen kanssa kilpaa)



Nahka ylläni,

haihtunut 

	ζεστός!

	ohuina juovina

		(tuulen myötä)

	puhallettu kynttilä	 	

uusi vuosi,

	lupaus



	Sini taivaalla

	kaatuu punaan ja kultaan

		(ja tuuleen – vienoon, viileään)





	

	Kuumimman kesän aattona,

sanottu,

 

	laidunsin vielä ’Awãlin

				 ja kurtisaanien keitaassa

						أ.ن. في صحتك

	لكم أيضا





Puron, lähteen,

		kaiku

Vaellanko vielä elävien mailla?





		μεταλλικό νερό

		(toivo)

	Muistot ja kaipuu, 

	voivat kaataa mielen





		μεταλλικό νερό

		(mahdottomuus)

	kivien ja kuoleman keskellä – ξηρασία!





	Viikot,

		 yöt ja päivät,

	kykenemättömiä

	syömään unelmaani ihmeestä – 



					σύμπαν σοκολάτα



	Rakkaalleni,

		vuosisatojen ja kuninkaiden

		etsimä, maailman harvinaisin

		kukka. 



	Kuun 

	     kuiske  

		 انه لا شيء  طلب

		

Vesi on

	lähde on



Voiman ja kivun lävitse,

taistellut tieni uuteen maailmaan,

palatakseni



Tykösijain lomasta,

kivien ja veden

kuulkoon 

ylitse jumalten huokausten

		(tuulen myötä)



		Rakkaani,

			hautain koristeena

				σύμπαν σοκολάτα

		maailman harvinaisin kukka.

L'occupation

Unettoman yön myötä, lasken seiniä

matka jää lyhyeksi

	tässä vallatussa talossa	

		tuulella paleltaa

eikä tuiminkaan syleily

yllä tarpeeksi lämpöä kantaa



	Kaksi rotsia päällä

syvä hiljaisuus ja sen kaiku, Omar nukahti

lattialla piippuja ja lehtiä



	Haluaisin rinnalleni, edes hetkeksi

edes palasen, vieressä makaavaa nuorta naista

heleä iho, siro veistoksellisuus ja kevyet henkäykset

vaativat syvempää rakkautta

	kuin pamfletteja ja korkeita aatteita



Pölystä noussut jano

- suuntana illasta orvoksi jäänyt kaljakorin raato



Hanskojen kanssa ei välitä kääriä tupakkaa,

janon myötä en maista ilmaa

lisäksi, viiman turtamana

merkittävästi kuin tyhjiössä

voin jatkaa todellisuudentunnottomuutta vailla vastarintaa



Taksit jaksavat vielä[yöllä liike harvaa] 

nostaa kasteisen kadun myötä valon katonreunaan

hänen kehonsa kanto – jopa kylmällä kivellä!



Jos silkoista aatteista voisi rakentaa kotinsa

hänen kumpunsa ja uumansa olisivat temppelini ovena



Seuraksi aiemmille, yö vailla unta

	Hoivaajan ja rakentajan taakka,

kantaa myöhempään kuin aurinko antaa myötä

	

Proosaa kaupungin yllä, 

tätäkö lähemmäksi en pääse sitä,

rakkautta, lempeä, 

ihmiskunnan suurinta saavutusta

	Valtaankohan koskaan,	

	mikä tärkeintä?

Sisar syysmyöhä

Tule syksy, tule rakkaani!	

	 Tule juosten metsiin, laske puista helmasi,

vinhojen askelien ryöppy, illasaikaan maat kastelkoot!



Nämä tummat talot myöten iltaa ja aurinkoaan

odottavat, vaitonaisina ja haikeina, 

vartovat rouhivaa hallaa



Jo makaavat sydämemme levossa,

mullasta juurineen revitty on kesä ja tempo,

	Seesteisenä odotamme

		hellää kantoasi

			henkäystäsi

punertavien lehtien liekkimerta



	Kylämme, säilötty satomme

sumuun kietoutuneet peltomme, 	

	syleillen toivottavat sinut kotia,

		talven sisar, syysmyöhä



Tule syksy, tule rakkaani!

	Aamua odotan, avonaista ikkunaa,

kovaa maata, kylmiä kiviä,

hellimmän valon raitista kajoa



Tule syksy, tule rakas!

	Kanna meidät valkomaahan,

maat ja taivaat yhteen lyötä, tule sisar syysmyöhä!

Tule sisar syysmyöhä, kohtaa aikojemme kihlapäivä!

Amora

 

 

Aika, jona Jumala loi maailman taivaineen 

ei minulle riittänyt, olenhan vuoteni vihkinyt

palvelemaan täysin ihmissielun rakkauden tarkoitusta,

	Vajaan henkäyksen vasten ikuisuutta

	onnessani kylvin

		hohkaavan rintani poltetta



Maailma, jota kerran niin rakastin

nyt esiintyy viholaisena, tappurakenttänä

keveiden askeltesi edellä,



Missä kotini ja turvani ennen seisoi,

makaa nyt tuhkaa ja kylmää rautaa

- sydämesi liikkeen myötä 

			kulkee kutsuni

Olen riisunut itseni kantamuksistani,

lepäävät aarteeni kaukana takana,

	onnemme polun ensiaskelilla



Askeleeni pysyivät lyhyessä piirissä,

alati näin ja kuulin, sinut

		kuule minut, sillä

nämä ovat sanani:



Kutsuit nimeni saartamaan mielesi rauhaa,

sieluasi ja maailmaa yhdistävää siltaa



Kuinka karkeita olivat polkuni,

villiintyneitä onneni niityt

	ja katso nyt minua!

On sydämeni kulkenut kosketuksestasi

harvojen tallaamia pilviteitä

	katseeni kiinnittynyt joutavasta

kuulaan loisteen lemmentämään, 

maailman kaatuneiden kaupunkien 

	polttaneita tulia

kirkkaampaan, katseeseen

Missä on katseesi saati kosketuksesi

minussa vaeltanut, versoaa nyt

mitä hellin kajo, 

	

	jos nämä kädet ovat hyvää tehneet,

niin ristiytyneet Kaikkivoipan edessä

anoen sinulle kaitsemusta ja turvaa, sillä

pelkään, ettei minusta ole kantamaan maailmaa,

olkoot silti jokainen henkäys sinulle rauhaa



Voiman ja kivun lävitse, olenhan huutanut:

	

	”Amora, ovat syyssatteesi talveni,

olkoot varjot siivilläsi, vuoria harteillani!”

Turma

Maria Lagosá, nainen vailla inhoa,


Victor, kasvattisi, tappaja


	Kauniisti asuitte kukkien hoivassa


Maan sulo verraton, pihamaalla, talo keskellä





Kuolleiden ihmisten elävän pojan piilotit poveesi,


Lagosá, perhetila vailla silmiä, leivoit hänelle,


syötit, puit, lauloit, peittelit, herätit, pesit, leikit,


syötit, lauloit, leikit, syötit, tarinoit, peittelit





	Kurittamatta





Sieluttomat eivät kärsi vihasta, eivät loista rakkaudesta


tietämättäsi, heitit pohjattomaan kuiluun kaikkesi, 


paratiisin keskellä velloi susi, vailla laumaansa


vailla jahtiansa


	Myöten painoit, temput ilkikuriset, 


hennoit harvoin kieltää, yrittäen sutta


lihan sijasta maidolla tyyntää





Missä mielesi oli rukouksessa, vintiö verstaan takana pahassa,


vain sokeat ja hullut, eliöt, löysivät tiensä hänen käsiinsä


osasi, lopettaa useamman eksistenssin kuin terävin aseista





Mahtava vimma, armoton soturi, oli sielunsa summa


mis’ viuhtoi susi lihattomien lampaiden luona





Ryhtisi romahtaessa, kasvoi pojasta vankka


kumartuessasi voimistui pojan ranka


Korkeudessaan peitti auringon, 


sinä kyyryssäsi etsit varjon alla taivasta











Nyt se on loppu, olet raastettu


	ja lapsesi sysimusta, ei


tunne kasvojasi, nimeäsi


Pojan mielessä, kuvastaa olemustasi


sointu synkkä, käyden sanoin hullu akka





Karitsattoman paimenen rakastama susi


sisaria vailla söi hoivaajansa, päästyään


kasvattinsa avaimin paratiisista





Viimein kyntää elämän meriä, Leviatan,


rakkauden surma 

 pelasimme pokeria, eläimien ruhoilla

	paitsi, meistä ei ollut voittajiksi



myönnettyäni ennakoitavan loppuvan

kylkiluiden kohdalla, jo olin eksyksissä



Tästä Jumala loi naisen,

viljellen ja varjellen,

Olit oikeassa, Emily

	”Preerian tekevät

		mettiäinen ja apila”



Olet tavallasi enkeli, minä

olen hullu,

	löydät kaatuneen manian

jo sanoistani

	Sillä sinähän, luet tätä



	Nyt, lähtekäämme ajatuksiisi

pelkäätkö

	- sillä, täällä olemme

Näit mielessäsi mustaa ja alustan

se on täällä,

	kuin yhtä lailla aistisi kertovat

täällä olevan maailma



Voimme eksyä, joten ole tarkkana

ei, älä nosta katsettasi

	Olemme jo täällä

Voimme matkata edemmäs,

mutta toiveidesi siltojen teitä,

sillä, meidän on oltava täällä



Näetkö vielä alustan?

-

-

-

-

-

Kerro minulle, mitä näet?











	nyt, olen

kaukana sinusta

ole kiltti, astu lähemmäksi

sillä,

	olen eksyä



Näen taas

	preerian, mettiäiset, apilan

löysin myös hökkelin takana kasvavan humalan



 Vedä minut takaisin!



Valo karkaa ja kylmä iskee, vedä 

vedä minut takaisin alustalle



	Onko se sinä

vai minä,

mutta näen, 

pimeyden yllä valokeilan









Ota katseeni

	löydä kasvosi



vuodat kyyneleitä ja verta



Älä koske ruhoihin!



Valokeilani, se on aurinko

täällä on preeria

	Sinä saatana!



mettiäiset ovat täällä!



Alusta ja todellinen keila ovat kaukana



kohtalomme on muuttunut

	uhkapeliksi



	Me emme voi voittaa



Ladon takana, on lisää kuolleita

Täällä, läntisimmän takana, 

on käynyt Saksa



Korttini ovat kuningatar ja kuolema



Täällä on tuolla,

	sillat ovat palaneet



Jos en olisi löytänyt humalaa, me

me emme olisi koskaan nähneet sotaa



Ruudista tuli

tulesta tuhka

tuh  sta noussut

musta



Tuhkasta mustasta     sut Preeria!

Ai   aan kapeana rakona

suunnassa              leukasi rinnas   ,

K				assa..

      missä pimeässä itä?



Mustassa ei ole



m  sä sinä ja minä

siel      

   sä me

siinä täällä



	Täällä, itse       aamme

täällä         ,                olemisemme täällä

alustana

					apua

		!





















































Voimme matkata edemmäs,

mutta toiveidesi siltojen teitä,

sillä, meidän on oltava täällä



Näetkö vielä alustan?

-

-

-

-

-

Kerro minulle, mitä näet?

Pääsky, pelto, pelko

paidatta kylmässä ja märässä

pelto, märkä

taivas hämärä, pääsky

pelko, puolin alastoman varren

taipuessa sateesta

sen maasta nousevista kimmokkeista



	Vehnä, laossa

hukkuneina siemenet

maassa ja mullassa



Antaa polviensa nojata kamaraan

kura nousee lantioon

rinta, kädet

	turtana



Rinnalla siipilento, hukkunut ja heikko



Kumpu saarena, tuomittu

kahlitsevaan kehään vesivallia



Pääsky on kuollut, ryömikööt

kauniin vartalon voimin

myrskyn keskelle, kohti autuutta



Häpeämättä - tässä maassa ei Jumala

kannata ainuttakaan kortta -

ryömikööt, kaikki on kuollutta

Soma

	Satiinin sijasta

verhoutuneena ajatuksiin

empiviin

väreihin, jotka

sointuvat toki hipiän kukintoon

	herkästi soljuvalla kankaalla

laulavat sävyt

	kaatuisivat mustaan

mikäli

yö yllättäisi

lumoavan, veistoksellisen pinnan takaa



Seuraten loistossaan

suloisuuden hyve

nousee aina katseeseen

hellän siniseen



Mikä kaunis ele, onkaan

helmiverho

leiskuvien huulien sinetöimä



Poven salasta, 

löytyisi uhri, josta

viehko puserrettu

	raastimella revitty



Taidolla ja harkinnalla asetettu

luomustyön ylle

	karvaalla hinnalla maksettu

sisältä ontoksi jätetty



Aikeella petollisella

lunastaa toisaalta se

	mikä ei rinnassa ole 

iskuakaan iskenyt

Leikki

Valo ja varjot

	leikkivät vahvasti illan

valvoin ja vahdin

vasten seinää tutkin tummaa ja kirkasta

   näkemättä itse kynttilää



Olisipa seinä ollut valkea

Versotkoot maa

Aamusta aurinko on maannut maata

	Silti, miksi, löysin pisaroita kamarasta

valon kajosta,		

		osaavatko linnut kyynelehtiä?



Vanhat viisaat naiset, emännät	

tietäjät, äidit ja lesket

imettävät, sairastavat

	Uskovat:

Aukealla taivaalla 

enkelit vaeltavat

	Versotkoot maa, siunattuna

mistä koski sitä selittämätön tulva



Minne lienevät vedet tiensä löytäneet

kai kajonneet  henkeni liikkeeseen

huuhtoneet, vaskanneet

		sielun seosta, kokkareista

erottaneet rautaa sekä maata

kuohkeana juosseet kullan ympärillä

sitä kuluttamatta



Seurannut kuulasta varjoa, voima

sil’ ei ole lakannut, tohtinut,

versojen juurien kaariliike

vaan ottanut sijan 

jääneistä askeleista



Selvä on versonsa ja tyttäriensä

ravinto, auringosta

	Mutta, Jumala, rakas Jumala	

		janoon on löytynyt juoma

	ei liene korkeimman valon aikana

löytynyt kasteesta hoiva



Maailma, älä minua jaloin lahjoin koettele

en näe kuinka näkemättömästä

näky ihmeellinen

	mieleni harhan pelosta

ei minusta kantaa saa

selitys taivaallinen



Entä näin?

	Sen mik’ maasta löysin

samalla itseeni sijan asetin

hentojen virtojen juoksu

yhdessä nousseet minussa

tulvaksi, jota ei pato pitänyt



löytämäni kannoin, Henkeni virroin

uuteen alkuun asetin

	Siitä miks’ varjoani seuraten

elossa kukoisti

elon versonen

Animus aeternus

Sanani ovat aseeni

	Kirkas mieleni kilpi,

jota ei vääryys taita



 	Me emme lauo pistoolein

huutomme ei kaiu, sillä emme karju

pedot vastassamme, nostakoot

raivonsa ai, aina vatsasta, sielun väristyksistä

	Vastaamme sanoin, symbolein ja aattein,

jotka ovat vahvemmat miehen raivoa

sotahuutoa, sadan kaikua

	Rintaääneemme pihkautuneet

Totuudet ikuiset

sydämiimme kultautuneet



	Ei todellista olevaa

ollos kaatava viha eikä rauta

takanamme viisaiden armeija

	huominen on totuuden voima

Niin on laki kuin Jumala, yhtä

on sielumme toiva

La Niña

Havina, lehtien liike

	kevään kuiskaus poskellasi

kuin yhtä lailla vaahtopäät merellä



	Jos voisin sinulle sanoa

sen olevan jumalten kuisketta



Siinä missä maailmamme juoksee radallaan

pyörien pyrkii kelloa seuraamaan

	aiheuttaa valtavan kaaoksen

näkymättömät massat eivät kykene 

levossaan makaamaan



Väistäen toisiaan, vain

törmätäkseen

 - vailla mieltä

rehannoivat taivaissa nämä 

jumalten kuiskaukset

	kykenevinä luomaan tuhoa

jonka välttää ainoastaan vuoret ikuiset



Kaatoi majat ja talot, sama liike

joka etsimäsi

	perhosen tieltään eksytti

toi luokse pienen neidin,

jonka kauneutta jahdatessaan

samat kuiskeet

kalliolta kaatoivat

Murtuma

Ensimmäiset koetelmat perspektiivistä

	suppean yksilöllisyyteni

vääjäämättömästä törmäyksestä

kohden yksinomaista, ainutlaatuista

kirkkautta

	kuin varjojen valtakunnan usva

	hiljain palaisi, jättäen kaiken

	näkemäni todellisen muodon



Missä olen nähnyt varjoja ja

kuullut äänet, jotka ovat syntyneet

olevan liikkeestä

	kaikki tämä jäänyt

kirkkauden taakse

näen kipinät ja herransa tulen,

liekkien liikkeet

hennon tanssin joka laulullaan 

antanut äänen itselleen

	Luonnon kuori palanut



Viis tästä, varjojen vaivuttua unholaan

on liekki yksi ja kaikki, minäkin